Karjalaista

Oottaha työ kuulleet jot mie on karjalaine. Nyt mie ajattelin kokkeilla jot ossaanks mie sil mei kielel kirjottaa. Issäin ol syntyjää Hiitolast, hää sano jot kaho, kahoha sie, äit ol Antreas ja hää sano, kasso, kassoha sie. Myö lapset sit haastettii mite millokii.

No se sota pan meiät lähtemää kotseuvult niiko tiiättä. Mei tie toi Iiti pitäjää, Kuukso ol se kylä. Siel sit sannoit kattokai, kattokai työ. Ol siin meil opettelemista, lapset sannoit “kun etten työ osaa puhuakkaa”. Mikäs siin muu autto ko ruvetti vaa opettelemaa. Kerkeshä siin käyvä monelaista väärikäsitystä mut alettiiha myö vähä kerrassaa oppii. Koulukirjat ol kuitekii kirjotettu samaltaval, oikei kirjakielel, niiko sanotaa.

Täst kirjottamisest ei nyt taho tulla mittää valmista, kesä männä huraht iha muis puuhis, mis lie mäntkää. Olha täs yks merkkitapauskii, mie sain täytee kaheksa vuoskymmentä, se o miust jo melkone saavutus. Ei meil mitekää juhlittu, iha vaa kotosal kahviteltii.

Aika paljo rohkiammaks mie oon taint tulla vanhetessain, mie ko oon ain olt oikei ujo ja arka suutai avvaamaa. Tääl opistos mie oon huomant tekeväin sellasta mitä en ois enne uskaltantkaa, tääl o semmone lepposa ilmapiiri, nii mahottoma mukava tää mei opettaja, jaksaa kannustaa meitä etteepäi. Kaik ollaa tasaarvosii täs kirjotustouhus, toist on käyneet koluu vaik kui paljo, toisilt on jäänt vähemmäl.

Mie laita tähä muutamii mieleejääneitä äitvainaa sanontoi, hänel ol niitä aika paljo, myö sisarei kans on ruvettu niitä muistelemmaa ja kirjottammaa ylös, ilmoi ennustettii enne vähä toisel taval ko nykysii.

Syksyne yö ajjaa yheksäl hevosel.

Itä ei lakkaa tuulemast enneko sattaa, paha akka torumast enneko parkuu.

Tuuloo tuhajaa jot nurkat suhajaa.

Sattaa sapajaa jot katto rapajaa.

Tätä viimosta kuultii varsikii aitas nukkuis.